Muistikuviani Väinö-sedästä




Väinö muuttaa Järvenpäähän


Sodan aikana 1940-luvulla setäni työskenteli työvelvollisena Miinapajalla Helsingin Katajanokalla ja asui tällöin Helsingissä, jonne hän oli muuttanut aluksi isäni luo jo vuoden 1931 alussa asevelvollisuutensa suoritettuaan. Kesäisin hän kulki työmatkojaan usein polkupyörällä. Sotien jälkeen vuoden 1945 paikkeilla setä osti Järvenpään Satukalliolta pienen omakotitalon (60o 27' 39,89'' N; 25o 07' 16,80'' E), jonka hän kunnosti ja laajensi kirvesmies Salosen avulla ja jossa hän sitten asui äitinsä kanssa. Silloinen postisoite oli pelkästään Itäinen Satukalliontie, mutta Järvenpään kaupungiksi tulon aikoihin osoitteeksi tarkennettiin Leinikkitie 4 (nykyisin Leinikkikatu). Pihapiiriin rakennettiin myös sauna-varastorakennus ja lisämaaksi ostetulle naapuritontille vähän myöhemmin kanalarakennus. Tonttimaata oli yhteensä n. 3500 m2 näillä kahdella vierekkäisellä tontilla. Toisella tontilla oli mahtava n. 3 m halkaisijaltaan oleva luonnonkivi. Koska paikka sijaitsi kaukana keskustasta vesi- ja viemäriverkostoa ei ollut. Asuintalon tonttia rajasi yleiselle tielle päin tuuhea, reilun parin metrin korkuinen kuusiaita, joka sittemmin tarjosi Väinölle suojaa uteliaita tirkistelijöitä vastaan. Sama kuusiaita reunustaa muuten Väinön entistä asuintalotonttia edelleenkin ja jokunen Väinön istuttama omenapuukin taitaa olla vielä jäljellä.  Muutoin rakennukset on hävitetty ja uusia rakennettu nykyisen omistajan toimesta. Viereiselle kanalatontille on noussut Römpettien omakotitalo. Vanhempieni muutettua isäni työn perässä Järvenpäähän, hekin asuivat jonkin aikaa Väinön luona hänen talossaan. Tänä aikana minä synnyin.


Kotini Satukalliolla

Minut kastettiin kotona ja siihen liittyi ensimmäinen Väinön pituudesta johtuva minuakin koskettava kommellus: kun kirkkoherra, rovasti Väinö Mutru tuli juhlapaikalle ja oli nähnyt Väinön (ei tiennyt Väinöstä entuudestaan mitään) niin hän oli ollut vähällä kääntyä säikähtäneenä takaisin. Onneksi kuitenkin kastetoimitus saatiin asianmukaisesti hoidetuksi. Kummeinani olivat: Väinö-setä, sedän ystävä Emil Westerlund ja Katri Riksberg, naapuri. Nyt asuimme kuudestaan sedän pienehköä taloa: Väinö, hänen äitinsä - siis mummoni, isäni, äitini, veljeni Kullervo ja minä. Veljeni kävi aluksi vajaan parin kilometrin päässä sijaitsevaa Kinnarin koulua ja myöhemmin Yhteiskoulua keskustassa.



Mummola

Pian muutimme kuitenkin Järvenpään keskustaan silloiselle Oikotielle, nykyiselle Oikokujalle nuohooja Niemen taloon. Vanhempani kävivät siellä keskustassa töissä ja siitä alkoivat sitten lähes joka viikonloppuiset mummola-matkat, kun isäni kävi auttamassa veljeään. Pienempänä istuin polkupyörän takaistuimella tai talvisin pulkassa. Kun opin ajamaan itse pyörällä, saatoin käydä mummolassa useamminkin. Matkaa oli onneksi vain n. 2,5 km. Mieleeni ovat jääneet kilpasyönnit Väinö-sedän kanssa. Lieneekö minulla ollut huono ruokahalu, kun mummon ja sedän piti tuollaisia houkutuksia keksiä. Taisin kyllä aina hävitä nuo kisat!  Setäni kasvatti elinkeinonaan kanoja ja syksyllä hän myi runsaista omenapuistaan omenia. Puutarhakeinussa niitä oli minunkin mukava popsia. Hänellä oli sen aikaiseksikohtalaisen iso kanala – n. 300 kanaa.

Paikalliset lähiasukkaat ja –kauppiaat kävivät sitten hakemassa munia kotoa, joten niitä ei tarvinnut kuljetella mihinkään. Monilla munanostajilla oli sedän näkeminen munan ostoa tärkeämpi asia. Väinöllä oli  kymmenkunta omenapuuta, suurimmat tuottivat parhaimmillaan lähes sadan kilon sadon, jota sitten kananmunien lailla myytiin kotoa. Hän harrasti myös omenapuiden jalostusta Emil Westerlundin innoittamana. Westerlundilla oli Helsingissä siirtolapuutarhapalsta, josta nämä opit olivat peräisin. Omenapuiden lisäksi hänellä oli lukuisia marjapensaita.

Kävimme usein etenkin kesäaikana sedän luona saunassa. Se oli rakennettu tietenkin omien mittojen mukaan - sisäkorkeutta oli puolimetriä normaalia enemmän. Sauna tuntui minusta, pikkupojasta, valtavan korkealta. Puuliiteriosa ulkorakennuksessa oli myös korkea. Kun jotain piti sieltä puupinon päältä tai ullakolta hakea, niin ei tarvittu kuitenkaan tikkaita – setä vaan ojensi kouransa ja sanoi minulle, että astupa tuohon, niin hän nostaa minut ylös. Sedän asuinrakennus vanhana talona oli normaalikorkuinen, eikä Väinö hattu pääsään mahtunut sisällä seisomaan. Sedän itsensä rakentamassa kanalarakennuksessa oli tietenkin huomioitu käyttäjän korkeusvaatimukset.



Väinön kaverit 

Tuolta ajalta, 1950-luvun puolivälistä, mieleeni jäivät sedän erikoiset kaverit, jotka joskus osuivat yhtä aikaa kanssamme vierailulle. Siellä kävi olympiapainija Emil Westerlund (mukana vuosien 1912 ja 1920 kisoissa), joka useimmiten oli veljensä Kalle Westerlundin kyytimä.  Kalle oli ammatiltaan Tasavallan Presidentin autonkuljettaja, se näkyikin hänen ainaisessa auton kiillottamisessaan. Kalle oli myös painin olympiamitalisti vuodelta 1924 (pronssia). Kolmas Westerlundin veljeksistä Edward, oli myös painin olympiamitalisti (hopeaa 1924 ja pronssia 1928). Häntä en muista koskaan tavanneeni sedän luona.  Ex-painija oli myös Arvo Niemelä (hopeaa EM-kisoissa 1933), mahtavan kokoinen, leppoisa mies, joka oli tuolloin ravintola Mikadon vahtimestarina. Pikkupojan mieleen jäi Arvon hieno Rover 75. Arvon Elli-rouva piti muotiliikettä Helsingin Esplanadilla ja puolestaan jämäkän tomera naisihminen, joka oli, Arvon vitkutellessa heidän naimisiinmenonsa kanssa, pannut asioihin vauhtia. Tätä monesti hymyillen muisteltiin jälkeenpäin. Arvo ja Elli olivat lapsettomia.

Kerran sedän luona kävi myös painiympyröissä tunnettu parimetrinen Mauno Kujanpää, joka oli jotenkin päässyt silloisesta kotimaastaan DDR:stä käymään Suomessa. Mieleeni jäi, kun hän kertoili, etteivät asuinmaan silloiset hyvin niukat olot häntä häiritse, koska hän oli makkaratehtaassa töissä.

Noihin aikoihin setäni luona kävi lehtimiehiä juttuja tekemässä ja show-alan ihmisiä toivomassa sedästä bisneksilleen kimmoketta. Eräs näistä oli Klaus Varvikko, jonka ”talliin” kuului Kalle Hyden, mainostettu Suomen pienimmäksi mieheksi. Pikku-Kalle oli muistaakseni 118 cm pitkä. Varvikon ja setäni välille syntyi jonkinmoinen toveruuskin, koska hän sai käydä useasti setää tervehtimässä. Muutaman kerran Varvikon mukana oli myös hanuristi Lasse Pihlajamaa, jonka muistan eräällä käynnillään kyselleen mummoltani hänen toivekappalettaan. Metsäkukkiakohan sitten soi, en muista varmasti. Varvikko ajoi tuolloin, 50-luvun puolivälissä, isolla mustalla ZIM-merkkisellä autolla. Pihlajamaalla muistelen sitä vastoin olleen pitkän ja värikkään amerikkalaisen auton. Nämä autot olivat niin isoja, etteivät mahtuneet tontin portista sisään, vaan ne piti jättää pihan ulkopuolelle tielle parkkiin.

Sedän kavereihin pitää ehdottomasti lukea myös naapurin kesäasukas, helsinkiläinen torikauppias Tuominen. Hän tuli viikoittain Klaavolan bussilla viikonlopunviettoon vaimoineen sinne Satukalliolle ja yleensä kohta ilmaantui sedän luokse tupakkaansa polttamaan ja juttelemaan viikon tapahtumista. Muista naapureista ei sedälle vastaavia kavereita tullut, vaikka nämä munanostossa usein poikkesivatkin.

Tuomisen tontin toisella puolen oli Kason toimitusjohtaja Bachmannin loistotalo (sittemmin sitä asusti akateemikko Joonas Kokkonen), vastapäätä Tuomista oli insinööri Koivulla Helsingistä mökkinsä. Väinön tonttien toisella puolen olivat sitten Toposen ja Riksbergin omakotitalot sekä "saksmannin" (oikeaa nimeä nimeä en muista, mutta noin Väiski häntä kutsui) kesähuvila, jonka paikalle Virtaset sittemmin rakensivat kotitalonsa.



Väinön matkoista

Väinö oli 30-luvun jälkipuoliskolla esiintynyt paljon Keski-Euroopassa – mm. Itävallassa, Sveitsissä, Italiassa, Ranskassa, Tsekeissä ja Englannissa. Pariisin maailmannäyttely v. 1937 ja Joe Gardinerin joulusirkus v. 1938 Lontoossa olivat esiintymisten kohokohtia. Sotien jälkeen hän kävi vielä esiintymässä Ruotsissa mm. Gröna Lundissa parin vuoden aikana. Sitten terveys ei enää antanut myöten. Väinön passin viimeiseksi jäänyt aukeama on näin ainoastaan ruotsalaisleimojen täyttämä.

Setäni kertomista matkajutuista on jäänyt mieleen, se kun Sveitsin poliisi oli pysäyttänyt hänet. Setä avasi auton ikkunan ja kysyi asiaa – poliisi oli mennyt sanattomaksi ja viittelöinyt setää jatkamaan matkaansa. Samoin katolisten pappien rukousnauhan käsittelynopeus kiihtyi aina oleellisesti setäni kadulla kohdatessaan.

Juuri ennen 2. maailmansotaa Väinöllä oli alustavasti sovittuna kiertue myös Amerikkaan, mutta sodan alkaminen peruutti sen. Hänellä oli myös ollut tarkoitus esiintyä yhdessä sen aikaisten muiden pitkien miesten kanssa, mutta nämä eivät kuitenkaan suostuneet tähän, peläten arvattavasti vertailua Myllyrinteen pituuteen. Setä itse sanoi pituudekseen 247 cm (useimmissa mainoksissa kylläkin oli 248 cm). Ihmisen pituushan hiukan vaihtelee ihan vuorokaudenaikojenkin mukaan. Tuo 247 cm lienee ollut sellainen vuorokauden "keskimitta". 

Euroopan reissuilla hänellä oli oma auto, merkiltään amerikkalainen Marmon, jota hän ajoi takapenkillä istuen. Etuistuin oli tietysti poistettu. Auto oli hänellä ainakin kerran mukana myös Suomessa. Setä käytti sveitsiläistä ajokorttia , jossa on uusintaleimat kolmelle vuodelle (ilmeisesti ulkomaalaisten on pitänyt uusia kortti joka vuosi).
Vietettyään suhteellisen tiiviisti viitisen vuotta kiertue-elämää Euroopassa Väinö puhui hyvin saksaa ja tuli toimeen italialla, englannilla sekä ruotsilla.

Vielä 40- ja 50-lukujen taitteessa Väinö pystyi liikkumaan polkupyörällä, jota hän kylläkään tuskin koskaan kuitenkaan teki. Mieluiten hän oli omissa oloissaan korkean kuusiaidan ympäröimässä pihassaan. Sedällä oli kaksi polkupyörää, molemmat olivat erikoistilauksia Crescentin tehtaalta Ruotsista. Toinen oli väriltään musta, jota setä käytti mm. vettä kanoille viedessään - puinen vesisaavi oli polkimen varassa ja rautatangolla kahvastaan kiinni pyörän rungossa. Toinen oli oranssinen "pyhäpyörä". Oranssipyörä on tallessa Järvenpään museon varastossa. Mustan isäni hävitti setäni kuoltua. Yhden kerran muistan olleeni pyöräretkellä mukana isäni tavaratelineellä istuen, kun hän Väinön kanssa pyöräili Satukalliolta Pornaisten kautta Keravalle ja sieltä radan vartta takaisin. Ihmettelijöitä oli tälläkin reissulla monen talon pihassa. Sotien jälkeen mustalaisia kierteli paljon kaupiskelemassa erilaisia käsitöitä. Väinölle oli kerran myös eksynyt mustalaisrouva, joka sisälle tultuaan ja Väinön nähtyään oli siunaillen kiireesti kääntynyt ja lähtenyt juoksujalkaa pois. Siihen loppuivat tummien  käynnit.

50-luvun lopulla veljeni kuljetti setää autollaan muutaman kerran katselemassa Järvenpäätä. Autona hänellä oli tuolloin pieni IFA F9, josta poistettiin paitsi etuistuin myös takaistuin. Setä istui tyyny allaan ja kurkki pää kallellaan auton sivuikkunasta. Varvikko käytti huomattavasti isommalla autollaan setääni myös Helsingissä asti, ainakin kuulin Varvikon omistamassa Rokka-baarissa käynnistä.



Muutamme takaisin Satukalliolle

Vuonna 1957 mummoni ei enää jaksanut tehdä taloustöitä, saati käydä puolen kilometrin päässä sijainneissa Brodulinin tai Lintulan kaupoissa. Silloin päädyttiin siihen ratkaisuun, että mummo menee Aino-tyttärensä luokse Merikarvialle ja me muutamme keskustasta takaisin sedän taloon. Oli sovittu, että setä myy talonsa meille ja saa asua elämänsä loppuun asti kanssamme.

Taloon muuttaessamme myös kanahommat siirtyivät meille. Väinö-setä autteli niissä parhaan kykynsä mukaan mm. leikaten ruohoa kanojen appeeksi maassa istuvillaan ollen ja vesikelkkaa työntämällä liikkuen. Setä oli vielä voimissaan, vaikkeivät nivelet enää kunnossa olleetkaan.  Vesikelkan työntäminen kesänkään hiekkaisella pihalla ei ollut hänelle mikään ongelma. Saunan lämmityksen hän myös otti hoitaakseen, toki vesi ja puut kannettiin saunaan muitten toimesta.

Noilta ajoilta on jäänyt mieleeni Kullervon ja Väiskin - molemmat hyviä laulumiehiä - saunalaulutuokiot. Repertuaarin kärkikappaleita olivat: "Löylyä lissää" ja "Sipoon kansallislaulu, Tamme-tamme-tamme-faa". Saunaan kuului silloin tällöin, itse asiassa melkoisen harvoin, pullo olutta. Ajankulukseen setä luki paljon ja välillä viihdytti minuakin – pikkupoikaa - mm. korttia pelaamalla ja kertoilemalla ulkomaan reissuistaan. Näin jälkeenpäin harmittaa, etten tullut niitä silloin kirjoittaneeksi muistiin, enää niistä en muista kuin murto-osan.

Äitini teki joitain alusvaatteita Väinölle itse, mutta pääosa vaatteista teetätettiin ammattilaisilla. Saappaat suutaroi paikallinen Eskon kenkätehdas. Lestiä setä säilytti kotona. Esiintymisasua - frakkia ja pikkukenkiä sekä päällystakkia ja lierihattua - säilytettiin talon ullakolla vaatepusseissa. Tätä nykyä ne ovat polkupyörän kera Järvenpään museon varastossa odottamassa esille pääsyään. Sänkynä Väinöllä oli tavallinen sänky varustettuna vajaan metrin jatkopalalla. Kahvikupiksi äitini oli jostain kaupasta löytänyt n. 0,5 l vetoisen kupin, jonka "korva" oli onnettoman pieni Väinön käsissä. Yleensä hän pitikin kuppia niin, että sormet olivat sen ympäri. Kahvia saattoi mennä parikin tuollaista kupillista kerralla, ruokaa ehkä kaksin verroin tavallisiin annoksiin nähden. Muut sedän ruokailuvälineet olivat aivan normaalin kokoisia.



Väinön terveys huononee edelleen

Setä elätteli kuitenkin toiveita terveytensä korjaantumisesta, hänhän kärsi nivelten kulumista ja viime vuosinaan myös sokeritaudista, jota hoidettiin Alentin-tableteilla. Lehdissä oli tuolloin, 50-luvun lopulla, ylistäviä juttuja romanialaisen Anna Aslanin Gerovital-nuoruuslääkkeestä. Tätä Väinö päätti yrittää kokeilla. Suomen lääkäri- tai apteekkilaitoksen kautta lääkkeen hankinta ei kuitenkaan onnistunut, mutta Ruotsissa asuvan Alli-sisarensa avulla hän sai hankituksi ko. lääkkeen Suomeen. Sairaanhoitaja kävi sitten antamassa ruiskeita sedälle joka päivä useamman viikon ajan. Valitettavasti niiden vaikutus jäi vain siihen, että olo tuli virkeämmäksi, mutta varsinaiset vaivat eivät helpottaneet.

Syksyllä 1962 setä kompastui kuistin portaissa ulkoa tullessaan ja joutui vuoteen omaksi, Aluksi lääkärit yrittivät kotihoitoa, mutta viimein Väinö oli vietävä Töölön sairaalaan, jossa lonkkanivel todettiin murtuneeksi. Nivel naulattiin kiinni, mutta paraneminen ei sujunut, vaan Väinöä kuljetettiin Kirurgisesta sairaalasta Meilahteen ja viimein Sädehoitolaitokselle, jossa hän kuoli pääsiäislauantaina 13.4. vuonna 1963. Loppuaikana hän sai sädehoitoa aivolisäkkeeseen ilmeisesti siellä olleen kasvaimen takia. Lopullinen Väinön kuolinsyy jäi varmistamatta, koska isäni lähimpänä omaisena ei jostain syystä halunnut kuolintodistusta itselleen. Sairaala-aikana muutamat, ennestään tuntemattomat henkilöt kävivät setäni luona. Ystävällisenä ihmisenä setä ei kehdannut suoraan kieltää näitten ihmisten käyntejä. Harmitteli niitä vaan sitten meille, että se ja se kävi taas sillä ja sillä asialla. Isäni kävi joka viikonloppu Väinöä sairaalassa katsomassa ja minäkin n. kerran kuukaudessa.

Isäni järjesteli veljensä hautajaiset tilaten arkun 250 cm mittaiselle vainajalle. Arkku oli kuitenkin liian lyhyt, eikä Väinö mahtunut jalat suorana tähän viimeiseen leposijaansa. Mikä hänen kuolinpituutensa olikaan vai oliko arkku väärin mitattu, jää arvoitukseksi, sillä HYS ei anna virallisia tietoja hänestä minullekaan, kun yritin asiaa selvittää.


Väinön hautajaispäivä oli 28.4.1963. Hänet haudattiin lähimpien omaisten ja ystävien saattamana melko lähelle kappelia Järvenpään hautausmaalle (60 o 29' 35,10" N; 25o 06' 21,97" E ). Hautakiven toisella reunalla on muuta kiveä korkeampi osa, joka erottuu ikään kuin päätä pitempänä muusta kivestä. Minulle oli uskottu hautajaisten valokuvaajan tehtävä. Kullervo Kauppakorkeakoulun kuvalaitoksen johtajana oli lainannut koulun Leicaa, jolla sitten kuvauksen suoritin. Kullervo teki itse kuvien suurennokset työpaikallaan.




Väinön muisto

Väinö-sedästä minulle jäi muistikuva mukavasta, lempeästä miehestä, joka ei koskaan ollut huonolla tuulella eikä puhunut pahaa muista. Meihin nuoriin hän aina suhtautui ystävällisesti ja oli kiinnostunut touhuistamme. Nuoruusaikoina hän oli enemmänkin kärsinyt pituudestaan, mutta oli esiintymisvuosinaan mitä ilmeisimmin melko tyytyväinen elämäänsä. Kiertue-elämä toi tullessaan miellyttäviä tuttavuuksia ja varallisuuden kasvu mahdollisti muita mukavuuksia. Esiintymisensä lopetettuaan hän halusi elää sivussa julkisuudesta, mutta suostui kuitenkin väkinäisesti joihinkin lehtihaastatteluihin. Hän kieltäytyi mm. esiintymästä televisiossa, jonne Kauko Käyhkö häntä parikin kertaa ohjelmaansa pyyteli. Koskaan Väinö ei myöskään varsinaisesti valitellut tai surkutellut kohtaloaan, tosin tietenkin toivoi parempaa terveyttä itselleen. Tupakkaa tai alkoholia hän ei käyttänyt, vaikkei absolutisti ollutkaan. Alkoholia muistan hänellä olleen noitten vuosien aikana vain erittäin harvoin: 50-vuotispäivillään ja pari kertaa muulloin. Äitini oli paikallisessa Alkossa töissä, joten hankinta ei olisi ollut ongelma.



3.11.2007

Kalervo Myllyrinne
Väinön Erkki-veljen poika