Reino Karhu muistelee


Tämä kirjoitus on osa Reino Karhun omasta henkilöhistoriasta, kun hän ehtolaiskurssin seurauksena tutustui Väinö Myllyrinteeseen ja hänen perheeseensä kuusikymmentäluvun alussa.

Väinö Myllyrinne ja Kale

Keväällä koulumenestystäni juhlittiin Järvenpään Yhteiskoulussa ruotsin kielen ehtojen merkeissä. Ehtolaiskurssit kestivät kuukauden. Vanhempani olivat lähdössä kesälomalle samaan aikaan. En tietenkään voinut lähteä mukaan vaan minun piti jäädä opiskelemaan.
Myllyrinteet asuivat samalla suunnalla ja heillä oli yhtä luokkaa ylempänä Kalervo (Kale) niminen poika ja hänellä oli hyvät arvosanat koulusta. Vanhempani sopivat, että menen heille asumaan ja ”oppiin” kuukaudeksi.
Elämä on kummallista. Juuri kun et odota huomiselta juuri mitään. Mieli maassa ehtolaiskurssien takia ja vielä sekin, että muu perhe viettämään kesälomaa Saimaan-rannalle. Arvatkaa olisinko ollut halukas olemaan mukana. Omahan oli moka, mutta kuitenkin. Niin se elämä yllättää ja saattaa vaikuttaa vaikka koko loppuelämäsi ajaksi. Seuraava tarina on yksi niistä suurista tapahtumista, joita kohdallani on tapahtunut. Ei muuta kuin astutaan reippaasti ovesta sisään ja uusi seikkailu alkaa.
Ollessamme menossa ensi kertaa esittäytymään, varmuudeksi isäni sanoi, että älä nyt sitten pelästy. Siellä on nimittäin vähän isompi mies vastassa. Ja kyllä jukulauta, olipas miehellä mittaa. Minun piti kaksi kertaa katsoa ylöspäin, että sain hänet mahtumaan samaan kuvaan. Väinö Myllyrinne, Suomen pisin mies oli vastassa, 248 cm.
”Tynnyristä” kuului että: -Terve, Reino.  Samalla lumilapion kokoinen käsi ojentui sieltä ylhäältä minua kohti tervehdykseen. En muista mitä vastasin, mutta sanotaan nyt että: - OHO!!
Väinö Myllyrinne asui veljensä perheessä Järvenpään Satukalliossa. Perheeseen kuuluivat isä Erkki ja äiti Maria ja poika Kalervo, jonka Kullervo-veli asui Helsingissä perheineen.
Vuosien myötä Väiski tuli hyvin tutuksi. Aina hän oli hyvin ystävällinen minua kohtaan ja aina jotakin kivaa sanottavana. Minun oli aina hyvä käydä siellä kylässä. Muistelen myös lämmöllä Kalen vanhempia.

Muistan kuin eilispäivän Väiskistä muutamia omakohtaisia tapahtumia ja kokemuksia.
Väiskillä oli mahtavat käsivoimat ja jaloistaan heikot ja niin hän työnsi vesikelkkaa kesät talvet ulkona liikkuessaan ja sai näin tukea itselleen. Käsivoimat olivat siis Väiskille elintärkeät. Niistä hän huolehti sellaisella valurautaisella 25 kg:n yhden käden painolla punnertaen. Tämä samainen urheiluväline oli meidän poikien keskeinen kilpailuväline myös. Ehkä siitä johtuen kuulantyönnössä ei myöhemminkään tahtonut löytyä minulle vastusta.
Tullessani kerran pihaan, hän oli tekemässä liiterin rappusilla istuen (korotettu kynnys) saunapuita.  Kirvespölkky ja sahapukki rinnakkain edessään ja uusi halkopino oli selän takana liiterissä pinottuna lähes kattoon asti. Että hänen ei tarvitsisi nousta seisomaan, pyysi hän ” Reino et viitsisi mennä tuonne pinon päälle ja antaisit sieltä noita halkoja”. Totta kai menin ja kun olin ohittanut ladonovien kokoiset hartiat siinä oviaukossa, katsoin ylös. Mitenkähän tuonne oikein pääsisi? Ei se nyt olisi ollut mikään ongelma minulle, mutta sanoinpahan vain. Silloin Väiski: Astupa tuohon, ja asetti toisen kämmenensä sopivalle korkeudelle ja siinä samassa alkoi nostaa minua kuin nosturi takaviistossa asennossaan pinon päälle. Minun piti vain ohjata että pysyisin pystyssä. Sama sitten takaisin.
Kerran Väiski pyysi, ”Veisittekö pojat minun varsisaappaat pohjattavaksi suutariin”.
Mikäs siinä. Heillä oli sellainen Ase-merkkinen mopo käytössä asioimista varten. Laitoin Väiskin saappaat jalkaani, jossa jo entuudestaan oli loskakelin takia kumisaappaat. Minä tarakalla istuen isot saappaat jalassa ja Kale mopon kahvoissa kylille suutariin. Nostettuamme saappaat tiskille, suutari oli vähän aikaa hyvin hiljaa ja vihdoin äkkäsi että ”taitaa olla Väiskin saappaat”
Nurmikon leikkuu tapahtui myös hiukan poikkeavalla tavalla. Väiski istui nurmikolla ja siinä istuma-asennossa hän työskenteli. Edestakaisin eripuolille yhdellä kädellä työntäen syntyi noin ”aarin ala” leikattua nurmikkoa kerta istumalta.
Kotona sisätiloissa Väiski täytti olemuksellaan kaiken vapaana olevan tilan. Ainakin niin tuntui. Huoneet olivat matalia ja kooltaan pienehköjä. Kumarassa liikkuen ja seinästä tai oven karmeista tukien hän asettui ruokapöydän päähän selkä suorana ja polvet pöydän reunan tasalla istumaan. Pelkällä käden ojennuksella hän hallitsi koko huonetta. Muistan kun hän tarttui valtavalla kädellään johonkin pöydällä olevaan ruoka-astiaan, esimerkiksi sokeriastiaan tai vaikka lusikkaan, hävisi esine jonnekin piiloon ja muutenkin pöydällä ei näyttänyt olevan kuin yksi valtava käsi ja paljon lasten leikkikokoa olevia astioita.
Väiskin oma huone oli hyvin pieni kooltaan. Sinne mahtui vaivoin pituus suunnassa jatkettu sänky ja joku lipasto toisella sivustolla. Siellä hän eleli vaatimattomasti osallistuen kaikkiin talon ylläpitämiseksi tarpeellisiin töihin. Minun tuntemusteni mukaan olemiseensa hyvin tyytyväisenä.
Monia tarinoita saimme kuulla Väiskiltä itseltään tai Kalervon vanhempien kertomana hänen maailman matkoiltaan.
Eräs tarina jonka kertoi Kalervon äiti, kuinka hän Sveitsissä ollessaan esiintyi eräässä yökerhossa: Lavalla esiripun takana oli iso vesisammio. Esiripun avauduttua Väiski nousi sieltä sammiosta rappuja pitkin hiljakseen ylös pieni kokoinen laulaja tyttö laulaen (Nainen) sylissään. Hän kertoi myös, että kun esiintyminen kesti kuukauden jokaisena päivänä ja vesi oli lämmittämätöntä ja kylmää, niin sieltä olisi kotoisin Väiskin reumaattiset kivut jaloissa.
Toinen kiehtova tarina oli kun Väiski oli matkalla Malmin lentoasemalta Tukholmaan.
Erimielisyyttä oli tullut siitä pitikö hänen maksaa kaksi lippua, kun ei mahtunut istumaan yhdelle tuolille. En jaksa muistaa kuinka oli lopputulos.
Valitettavasti minusta ja Väiskistä olevat kuvat ovat kadonneet.
Löysin jonkun aikalaisen lehden tekemän lehtijutun Väiskistä. Panen sen tähän loppuun liitteeksi.







Niin, ne ehtolaiskurssit. Asetuimme Kalen kanssa asumaan heidän pihan ulkorakennuksessa olevaan saunatupaan. Päivät kuluivat normaaleissa päivärutiineissa, minä koululla aamupäivät ja sitten Kalen kanssa toimitimme mitä nyt sen ikäiset pojat tekevät.
Mutta, kun tuli ilta ja asetuimme yöpuulle, alkoi hillitön seikkailu. Nimittäin saunatuvalla oli Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailut lehtien vuosikerrat. Aamuaurinko oli monesti noussut horisontista, kun meillä päätettiin jälleen yksi seikkailu. En oikein ymmärrä, kuinka selvitin sillä kertaa ne ehdot, mutta minut siirrettiin toiselle luokalle.
Kurussa Reino Karhu 15.3.2009



Kalervon kommentteja lehtiartikkelin virheisiin.
Väinö oli osan elinajastaan, ei ainoastaan Euroopan, vaan koko maailman pisin mies 1940-1960.
Väinö syntyi Helsingissä, ei Kankaanpäässä.
Väinön avioliitto päättyi eroon, ei puolison kuolemaan.
Väinö ei menehtynyt luuston heikkouteen, vaan luultavasti aivojen kasvaimeen.
Väinö joi aivan tavallisesta juomalasista, ei litran mitasta.
Väinön auto ei suinkaan ollut Ford, vaan Marmon, jonka hän hankki 1936-37.
Väinön kengän numero oli 58, ei 54.